Omiin kuviin tottuminen

Törmäsin kollegan somessa hänen seuraajansa kommenttiin, jossa tämä toivoi kuvaajaan tekevän kuvaustilanteesta rennon, koska ei ole selfie-sukupolvea eikä kameran edessä ole luonteva olla. Ymmärrän tämän tosi hyvin! Mutta haluan näin superpaljon selfieitä ottaneena ihmisenä tuoda myös toisen näkökulman asiaan vähän eri vinkkelistä. 

Olen ottanut itestäni todella paljon kuvia varhaisteini-iästä lähtien, ja olen oppinut todella tarkasti mistä kulmista ja minkälaisella valaistuksella näytän kuvissa mielestäni hyvältä. Tämän takia on todella ahdistavaa olla toisen ihmisen kuvattana, sillä eihän hän katso minua samalla tavalla kulmia valikoiden, vaan kuvaa joka puolelta, tiedostamatta mun epämukavuuksia! Ja näinhän sen kuuluukin olla, haluan kuitenkin lopulta että mut nähdään kokonaisena, eikä vain valikoituina paloina.

Omista epävarmuuksista voi toki aina mainita kuvaajalle, jos ne ovat esimerkiksi toiveita siitä kummalta puolelta kasvojaan toivoisi kuvattavan, mutta kun yksi omista ahdistuksen aiheistani ovat hiukset! Ne näyttävät mielestäni poikkeuksetta vääränlaisilta, ja olen sentään aiemmalta ammatiltani parturi-kampaaja, tiedän kyllä miten hiuksia laitetaan. 

Ajattelen, että jos sulla on paljon epävarmuuksia liittyen omaan ulkonäköösi, toisen kuvattavana oleminen voi olla vähän sama kuin äänensä kuuleminen nauhalta. Sehän kuulostaa poikkeuksetta ihan vieraalta, ja usein negatiivisella tavalla.

Pyrin toki kuvaajana siihen, että kuvissani on niin paljon tunnetta ja kauneutta, ettet edes tajua miettiä omia epävarmuuksiasi tai halua keskittyä niihin, mutta tiedän kokemuksesta, että itseään voi olla vaikea katsoa toisen silmin. Ajattelenkin, että jos kuvat aiheuttavat hankalia ajatuksia itsestäsi, niin anna kuvien hautoa hetken aikaa ja palaa niiden pariin uudelleen vähän myöhemmin. 

Tarkoituksenani on nimittäin ottaa kuvia, joiden pariin palataan vielä useasti vuosien, ja toivottavasti jopa vuosikymmenten aikana. Itse osaan ainakin katsoa omia, vasta muutaman vuoden vanhoja kuvia paljon armollisemmin kuin kuvanottohetkellä (harvoin se tukkakaan on NIIN hirveä). Näissä hetkissä arvostan erityisesti sitä, että valokuvaaja on kuvannut sitä mitä näkee, ei vain sitä mitä minä haluan hänen näkevän.

Ihanaahan olisi, että voisimme olla itsellemme armollisia koko ajan, kaikki puolemme hyväksyen, mutta se ei aina ole helppoa. Onneksi valokuvat voivat lopulta olla isona apuna tässä.

Nousiko tästä jotain ajatuksia? Laita viestiä niin jutellaan!